01. Kirjan valmistus

MINUN PÄIVÄNI 17.12.2025

Olipa minulla hauska päivä tänään! Sillä välin, kun lapset olivat koulussa, kirjoitin kotona uutta historiallista romaaniani 1200-luvun nunnien kapinasta paavia vastaan. Opin tänään uuden asian: benediktiininunnat eivät saaneet puhua ääneen ruokapöydässä, vaan sen sijaan he käyttivät erikoista elekieltä ruokapöydässä. Rakastan keskiajan historiaa ja rakastan kirjoittamista!

On erikoista alkaa kirjoittaa toista kirjaa esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Vieläkin ensimmäisen kirjan päähenkilöt ovat mielessäni ikään kuin he olisivat hyviä ystäviäni tai jopa perheenjäseniä. Saan varmasti lisää hyviä ystäviä keskiajalta, kun luon henkilöitä toista kirjaani varten.

MISTÄ SAIN INNOSTUKSEN KIRJOITTAA KIRJOJA?

Hyppään nyt tästä päivästä lapsuuden muistoihini. Rakas äitini kannusti kirjoittamaan. Äitini rohkaisulla on ollut suuri vaikutus elämääni. Äiti otti nipun piirustuspaperia ja ompeli ne kirjaksi. Tadaa, kirja syntyi! Minä ja veljeni saimme kirjoittaa ja kuvittaa kirjojemme sivut. Tämä on yksi rakkaimpia muistoja lapsuudestani.

ENSIMMÄISET KIRJANI

Tein kirjoja jo ennen kuin osasin kunnolla kirjoittaa. Sen tähden ensimmäisissä kirjoissani on leikkikirjoitusta.

Lapsena tiesin, mitä tämän kirjan kirjoituksessa lukee. Enää en muista sitä, mutta arvaan, että se liittyy kuvan tyttöön, joka lähtee pyöräilemään. Tyttö seikkaili kirjan jokaisella sivulla ja hänelle tapahtui kaikkea draamaa, kuten kaatumista, mutta myös tavallista elämää, kuten kaupassa käyntiä äidin ja pikkusiskon kanssa.

Heti kun opin kirjoittamaan koulussa, kirjoitin oikeaa kirjoitusta kirjoihini.

Huomaan nyt, että kirjoituksesta puuttuu kaikki välimerkit, kuten pisteet ja pilkut, mutta muuten tarina on hauska, tapahtumarikas ja niin lapsen mielen mukainen. Rakastin uimista, joten siitä kirjoittaminen toi minulle hyvän mielen.

Kirjoitin lapsena lukuisia kirjoja, joissa oli kunnon juoni. Yksi lempikirjoistani oli ”Mallan seikkailut.” Kirjoitin sen 9-vuotiaana.

Oli niin kivaa luoda täysin uusia hahmoja kirjoihini ja miettiä minkälainen perhe heillä oli ja mitä seikkailuja he kokivat. Kirjojen kirjoittaminen lapsena antoi minulle uskomattoman hyvän olon. Se oli hauskinta mitä tiesin. Paitsi uiminen taisi olla vielä hauskempaa.

Kirjoittaminen on ollut osa elämääni lapsuudesta asti. Vasta aikuisena kuitenkin ymmärsin, että unelmieni ammatti on kirjailija. Nyt toteutan unelmaani ja nautin siitä, yhtä paljon kuin nautin kirjojen kirjoittamisesta lapsena.

LUOVUUDEN TUSKAA

Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on hyvin luovaa työtä. Välillä kärsin luovuuden tuskasta ja silloin tartun vasaraan, maalipensseliin, porakoneeseen tai kirveeseen ja menen kaatamaan väärään kasvaneen puun pihalta.

UUDEN KIRJAN TUOKSU

Esikoiskirjani Kauppiaan tytär Suza julkaistiin 18.11.2025, ja ihmettelen vieläkin, että se on nyt valmis. Oli ihanaa saada käsiini painovalmis kirjani. Haistelin sitä ja avasin varovasti sivuja. Tässäkö on koko tarinani, yhtäkkiä valmiin kirjan sivuilla? Se oli sekoitus hämmästystä ja ihmetystä, iloa ja riemua. Vieläkin välillä avaan esikoiskirjaani ja haistelen uuden kirjan tuoksua. On mahtavaa saada käsiin oma kirja oikeana, paksukantisena kirjana. Millaiselta keskiajan kirjat tuoksuivat? Eläimen nahkalta? Tai musteelta ja hieltä?

LAPSET MUKAAN TÖIHIN -PÄIVÄ

Marraskuussa oli ”lapset mukaan töihin” -päivä. Vein lapset Helsingin Kansalliskirjastoon tutkimaan vanhoja keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kirjaston henkilökunta toi meille 1400-luvun Firenzestä peräisin olevan nunnien laulukirjan. Se oli hurjan iso ja siinä oli massiiviset paksut kannet. Saimme koskea käsikirjoitukseen, kääntää sivuja ja haistaa sitä. Sivuilla oli vielä nähtävissä eläimen nahkaa. Mietimme, oliko se tehty vuohen tai vasikan nahkasta. Haistelin nenä kiinni käsikirjoituksessa, mutta se ei haissut eläimen nahkalta.

TIESITKÖ?

Keskiajalla yhden kirjan valmistukseen tarvittiin usean eläimen nahka!Eläimet olivat arvokasta omaisuutta, ja siksi kirjan teettäminen oli hyvin kallista.

AIKAKONEELLA KESKIAJALLE

Lapsuudessani äitini ompeli meidän kirjojen sivut yhteen. Nykyään painotalot tuottavat satoja kirjoja nopeassa tahdissa. Miten keskiajalla valmistettiin kirja? Sitä selvittääkseni minun pitää hypätä aikakoneeseen ja matkustaa vuoteen 1185 ja Pariisin kaupunkiin.

MINUN PÄIVÄNI: ANNO DOMINI 1185, PARIISI

Heräsin kukon lauluun. Jäseniäni kolotti kova sänky, vaikka siinä oli oljilla täytetty aluspatja ja sen päällä hanhen höyhenillä ja villalla täytetty toinen patja. Venyttelin käsiäni ja osuin vieressäni makaavaan ihmiseen, joka örisi unisena.

– Biatriz, minun lonkkaani särkee niin kovasti tänä aamuna. En pääse ylös sängystä. Sinun pitää hakea vasikan nahka teurastajalta, mies valitti.

Ahaa, olen Biatriz ja vieressäni makaava mies on varakas aviomieheni, nahkurimestari Guillebert. Miehelläni on paha lonkkavika, joka aiheuttaa hänelle suurta kipua.

Avasin sänkyverhot ja kömmin vaivalloisesti mieheni päältä ulos sängystä. Sänkykehikkoon kiinnitetyt pienet kellot soivat, kun pääni osui niihin. Hyvä, ne toimivat, tuumin. Pappi oli kehottanut kiinnittämään kelloja sänkyyn, koska mieheni oli sairas. Kellojen ääni karkotti pois demoneja.

Riisuin yömyssyn päästäni ja käytin yöastiaa. Jätin yöastiakipon vielä sängyn alle, jos mieheni tarvitsee sitä. Tein aamupesut. Kastoin pellavakankaanpalan vesivatiin ja pyyhin sillä kasvoni, kaulani ja käteni. Sujautin jalkaani siniset housusukat, jotka sidoin polven yläpuolelta kiinni. Sidoin niiden päälle vuohennahasta valmistetut kengät.

Minulla oli jo päällä valkoinen alusmekko, koska se oli myös yömekkoni. Puin alusmekkoni päälle tummanpunaisen villaisen päällysmekon. Sidoin vyön löysästi uumalleni ja kiinnitin siihen avainpussini. Kampasin hiukseni tiheällä kammalla ja letitin ne pään päälle. Sidoin päähäni valkoisen pellavahuivin.

Kiiruhdin alakertaan. Siellä palvelijatyttö Aga jo lämmitti vettä isossa rautapadassa tulen päällä.

– Aga on hyvä ja valmistaa lämpimän juoman isännälle. Hänen lonkkaansa kolottaa eikä hän pääse ylös sängystä.

– Laitanko siihen jälleen ruusun ja salvian lehtiä, sekä laventelia ja heinää, emäntä?

– Juuri näin Aga, ne helpottavat isännän kipuja, vastasin.

Sillä välin, kun Aga vei miehelleni lämmintä juotavaa, polvistuin salin perällä olevan pienen puisen Marian patsaan eteen. Rukoilin hiljaa Vapahtajamme äitiä ja taivaan kuningatarta Mariaa auttamaan miestäni. Olin hajamielinen enkä muistanut ulkoa latinankielistä rukousta Marialle. Minun oli helpompi rukoilla kaupunkimme suojelupyhimystä ja parantajaa parantamaan mieheni jalan. Pyhimys Geneviève oli ennenkin auttanut meitä sairauksien kohdalla. Lastemme kuolemia hän ei kuitenkaan pystynyt estämään, koska paholainen oli liian nopeasti vienyt heidät.

Nousin ylös ja kerroin Agalle, että minun pitää rientää teurastajalle. Puin päälleni villalla vuoratun viittani, jossa oli huppu ja joka ylettyi melkein maahan asti. Astuin ulos talosta. Talvinen aamu oli kirpeän kylmä, mutta aurinkoinen. Aamun ensimmäiset valonsäkeet osuivat silmiini talojen välistä. Naapuritalon viinikaupassa touhuttiin jo. He lastasivat viinikärryä valmiiksi, jotta voivat kuljettaa sitä kaduilla ja pyytää ihmisiä maistamaan viiniä. Viereisestä leipomosta tulvi kadulle ihana tuoksu. Ehkä poikkean sinne, kun olen palannut teurastajalta.

Teurastajan talo oli muutaman korttelin päässä. Asumme käsityöläiskorttelissa Pariisin länsirannalla. Mieheni oli saanut jo eilen viestin teurastajalta, että hänellä oli sopiva vasikka. Talonpoika, joka toi vasikan teurastajalle, sai vaihtokaupassa kallisarvoista suolaa ja viljaa.

Yhtäkkiä säikähdin, kun edessäni jonkun talon yläikkunasta kaadettiin yökipon virtsat kadulle. Olin onneksi niin kaukana, etten kastunut. Olin harmissani, etteivät ihmiset tottele kuninkaan käskyä tyhjentää yökipot takapihan tynnyreihin. No, pakko myöntää, että minäkin olen välillä väsyneenä kipannut virtsat ikkunasta kadulle. En tietenkään kerro tästä kenellekkään. Enkä varsinkaan naapureilleni!

Kävelin reippaasti teurastajan talolle samalla tervehtien herääviä kaupunkilaisia.

– Jumalan terve sinulle Biatriz! Onko nahkurimestari Guillebert jälleen kipujen mies? teurastaja Bodo tervehti minua.

– Jumala antakoon sinulle hyvän päivän. Mieheni lähetti minut hakemaan vasikan. Silmäilin teurastajaa. Hänen esiliinansa oli verinen.

– Tässä menee vielä hetki, Bodo sanoi.

Katselin, kun vasikka nyljettiin. En kuitenkaan sietänyt katsoa loppuun asti, joten astuin teurastajan talosta ulos kadulle, seisomaan aamuauringon paisteeseen. Pikkuhiljaa Pariisin kaupunki alkoi herätä. Ihmisiä kulki kaduilla enemmän. Kaikilla oli asiaa jonnekin.

Teurastaja huikkasi minulle, että vasikka oli valmis. Hän kääri vasikan nahan varovasti vuohenkarvakankaaseen. Maksoin teurastajalle Pariisin denierin, koska asiakkaamme ovat rikkaita ja pystyvät maksamaan rahalla. Kävelin pari korttelia takaisin pajaamme. Poikkesin matkan varrella leipomossa ostamassa tuoretta ohraleipää.

Kun astuin pajaamme, näin mieheni oppipojan Walon jo odottamassa uutta vasikannahkaa.

– Walo, sinäpä olet aikaisin liikkeellä, huudahdin.

– Jumala olkoon kanssasi, emäntä, Walo vastasi hymyillen. Minun piti tulla ajoissa valmistamaan kalkkivesi, koska miehesi pyysi niin eilen.

Laitoimme tuoreen vasikannahan saaviin, jossa oli kalkkivettä. Siinä nahkaa liuotetaan kolmesta kymmeneen päivään, jotta villat ja karvat irtoavat.

Yhtäkkiä kirkon kellot soivat ja ilmoittivat päivän kolmatta hetkeä, terceä. Oli aika syödä aamiainen. Menin oppipojan kanssa raahaamaan mieheni yläkerrasta alas saliin. Yrttijuoma oli alkanut auttaa ja mieheni pystyi astumaan jalallaan, vaivalloisesti tosin. Söimme kananmunia, joita palvelijamme Aga oli hakenut Pariisin reunalla olevalta maatilalta tänä aamuna. Söimme myös leipomon tuoretta ohraleipää ja lopuksi keitettyjä omenia. Joimme vedellä laimennettua viiniä.

Sen jälkeen oli aika ryhtyä työhön. Emme voineet vielä käsitellä tuoretta vasikan nahkaa, joka lillui kalkkivedessä, mutta meillä oli valmiina puutelineeseen pingotettu vuohen nahka. Siitä oli raaputettu pois loput karvat ja lihan palat. Lisäksi se oli pesty puhtaalla vedellä. Oppipoika oli raaputellut sitä veitsellä useita päiviä.

Mieheni oli oikein tyytyväinen oppipojan saavutukseen. Ensimmäistä kertaa Walo oli itse hoitanut koko nahan puhdistuksen. Kokeilin vuohennahkaa sormillani. Se oli oikein puhdas ja sileä. Irrotimme nahan varovasti puutelineestä ja asettelimme sen puupöydälle. Seurasin vierestä, kun oppipoika Walo hinkkasi nahkaan hohkakivijauhetta. Hän laittoi sitä juuri oikean määrän, kuten mieheni oli opettanut. Nyt muste ja maaliväri tarttuisivat helposti nahan pintaan.

Yhtäkkiä mieheni lonkkaan alkoi taas pistää ja hän istui alas puujakkaralle. Riensin hakemaan yrttilääkelaatikostani hulluruohoa, jonka siemeniä ja lehtiä olin jauhanut tahmaiseksi tahnaksi. Olin varovainen ja annoin sitä pienen annoksen miehelleni. Suuri annos aiheuttaisi näköharhoja. Se auttoi nopeasti kipuun.

Mieheni on käynyt useasti kaupungin lääkärillä, joka suositteli viimeisenä keinona parturi-kirurgin luona käymistä. Parturi-kirurgi voisi leikata jalan irti ja siihen voitaisiin kiinnittää puujalka. Oppipoika Walo taas suositteli, että mieheni menisi mieluummin maaseudulle parantajan luo. Jos yrtit eivät enää auta tarpeeksi, meidän täytyy tehdä iso päätös. Kristittynä en haluaisi mennä parantajan luo, jos hän onkin pakanauskova ja rukoilee meidän yllemme auringonjumalatar Sunnan kirouksen.

Samalla kun mieheni ähki kivusta, oppipoika leikkasi taitavasti vuohen nahkan kirjan sivujen kokoiseksi. Hän sai leikattua vuohen nahkasta neljä sivua. Meillä oli jo ennestään valmiina leikattuja vuohen nahkapaloja. Nyt niitä oli tarpeeksi, jotta niistä pystyi tekemään kirjan. Tämän yhden kirjan valmistukseen oli teurastettu kymmenen vuohta. Oppipoika Walo taittoi nahkasivut yhteen ja kiinnitti ne punaiseksi maalattuihin koristeellisiin puukansiin. Saimme pergamenttikirjan valmiiksi. Lähetimme palvelija Agan viemään viestiä benediktiinimunkki Odolle, että hänen tilaamansa kirja oli valmis.

Mieheni Guillebert itki ilon kyyneliä, kun jälleen kerran hänen pajallaan oli onnistuttu tekemään eläimen nahkoista kokonainen kirja. Pyyhin mieheni kyyneliä hänen karheista kasvoistaan. Olin onnellinen taitavasta miehestäni ja paikastani nahkurimestarin vaimona. Meitä arvostettiin ja kunnioitettiin. Mieheni oli hienosti opettanut kaikki taitonsa oppipoika Walolle. Meidän työmme ei loppuisi, vaikka mieheni elämä joku päivä päättyisi. Huokaisin rukouksen pyhimykselle ja syljin olkani yli karkottaakseni paholaisen. Älköön se päivä tulko pian! Vaan saisimmepa elää vielä yhteistä elämäämme pitkään harmaapäiksi asti. Jäimme mieheni kanssa miettimään miten hienoja kirjaimia ja maalauksia tekemäämme kirjaan tullaan raapustamaan.

LOPUKSI: Tässä on hyvä video pergamentin valmistamisesta kirjaksi. Videossa kerrotaan myös millä välineillä käsikirjaan kirjoitettiin ja maalattiin.